Sun, mun, mun, sun – kenen koira?

Kyllä. Iso riita saadaan aikaiseksi myös lemmikkieläimistä, kun päätös yhteiselämän lopettamisesta on käsillä. On monia asioita, joita ei ehkä tule ajatelleeksi silloin, kun kaikki sujuu hyvin eikä erosta ole tietoakaan. Siksi olisi ensiarvoisen tärkeää, että suurimmista ja tärkeimmistä asioista sovittaisiin kirjallisesti. Esimerkiksi lemmikkejä (erityisesti rekisteröitäviä sellaisia) hankittaessa kannattaisi sopia, kenelle nämä tulevat mahdollisen eron koittaessa jäämään eli toisin sanoen, kenen nimiin ne hankitaan ja kumman rahoista maksu suoritetaan. Nimiperiaatteella tarkoitetaan sitä, että molemmat ottavat oman omaisuutensa eli sen, mikä on omissa nimissä. Realisti pitää eroa mahdollisena, joskaan ei toivottuna asiana, ja näin ollen varautuu siihen (tästä enemmän aiemmassa blogikirjoituksessamme).


Menettelytavat omaisuuden jakamisessa eroavat sen perusteella, onko yhteiselämän päättämisessä kysymys avo- vai avioerosta. Yhä useammin parit elävät ja asuvat pitkiäkin aikoja yhdessä avioliiton omaisisssa olosuhteissa kuitenkaan avioliittoa solmimatta. Aikaisemmin lainsäädäntö suhtautui tällaisiin pariskuntiin kuin kämppäkavereihin. Se mikä oli omissa nimissä, oli omaa ja se mikä toisen, oli toisen riippumatta siitä, kumpi on mitäkin tosiasiassa maksanut. Tämän johdosta jouduttiin tietysti mitä mielenkiintoisempiin hallinnanloukkausta, perusteettoman edun palauttamista ynnä muita vastaavia riitoja koskeviin oikeusprosesseihin entisten avoparien välillä. 

Muuttuneen yhteiskuntatodellisuuden tarpeisiin vastattiin vuonna 2011 saattamalla voimaan laki yhteistalouden purkamisesta (tuttavallisemmin avoliittolaki), joka tarjoaa tietynlaista vähimmäissuojaa avoliiton osapuolille omaisuuden jakamista koskevissa tilanteissa. On silti huomioitava, että avoliittolakikaan ei automaattisesti sovellu kaikkiin avopareihin. Ennen kaikkea on huomioitava se, että laki asettaa lopulta melko tiukat edellytykset taloudellisen hyvityksen saamiselle toiselta avopuolisolta tilanteessa, jossa toinen puoliso on kartuttanut toisen puolison nimissä olevaa omaisuutta omilla rahoillaan. Avopuolisolla on näet oikeus hyvitykseen vain, jos hän on yhteistalouden hyväksi antamallaan panoksella auttanut toista avopuolisoa kartuttamaan tai säilyttämään tämän omaisuutta siten, että yhteistalouden purkaminen yksinomaan omistussuhteiden perusteella johtaisi perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella. Vielä edellytetään, että yhteistalouden hyväksi annetusta panoksesta koitunut perusteeton etu ei ole olosuhteet huomioon ottaen vähäinen. Korkein oikeus (KKO) ja hovioikeudet ovat jo linjanneet osin melko mielenkiintoisellakin tavalla sitä, mitä tällä käytännössä tarkoitetaan.

Mitä yllä olevasta seuraa? Ainakin se, että ei kannata luottaa pelkästään siihen että avoliittolaki ratkoo jollakin kansan oikeustajuun verrattavissa olevalla ”maalaisjärjellä” ongelmat eron koittaessa. Ei. Paljon, paljon yksinkertaisempaa on sopia asioista avopuolison kanssa kirjallisesti hyvän sään aikana ja ennen kaikkea olla maksamatta ilman velkakirjaa sellaisia ostoksia, jotka tulevat toisen nimiin. Kuten yllä jo todettu, realisti pitää eroa mahdollisena, joskaan ei toivottuna asiana, ja näin ollen varautuu siihen.

Jos avoeron koittaessa peruslähtökohtana on omaisuuden jakaminen erottelemalla (sun, mun, mun, sun - ikävä, jos maksoit jotain, joka tuli vain toisen nimiin) niin on asia erilainen avioerotilanteessa. Avioeron koittaessa kumpikin osapuoli sinänsä edelleen omistaa omissa nimissään olevan omaisuutensa ja saa sen pitää, mutta avioliittolain mukainen avio-oikeus toisen avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästöön aiheuttaa sen, että lopulta kummallakin osapuolella tulee olla saman verran omaisuutta ja sen maksamiseksi voi joutua luopumaan jostain omasta omaisuudestaan. 

Avio-oikeus toteutetaan tasingolla ja tasingonmaksuvelvollinen (se puoliso, kumpi omistaa enemmän) saa lähtökohtaisesti päättää, millä hän tasingonmaksuvelvollisuutensa täyttää. Tasingon saa maksaa aina rahalla, mutta saa sen maksaa vaikka koirallakin. Tässä mielessä myös avioliitossa on merkitystä sillä, kenen nimissä jokin asia on. Sanomattakin selvää on, että isoihin ongelmiin ajaudutaan silloin, kun koira tai jokin muu elollinen olento on molempien aviopuolisoiden nimissä. Avioehdon laatiminen pelkästään koiraa varten tuntuu hätävarjelun liioittelulta, mutta ei lopulta ole huono idea siihen verrattuna, millaisiksi entisten avioparien riidat koirien(kin) kohdalla voivat mennä. Jokainen avioerojuristi on nähnyt tämän ja siksi osaa ehdottaa kulloiseenkin tilanteeseen sopivia menettelytapoja. Avioehdolla tarkoitetaan siis sitä, että oma omaisuus joko kokonaan tai osittain suljetaan toisen puolison avio-oikeuden ulkopuolelle. Tällöin ei tarvitse vaivata päätään sillä, kuka sen koiran erossa saa. 

Sekä avoliiton että avioliiton purkautuessa voidaan hakea käräjäoikeuden määräyksin pesänjakaja toimittamaan omaisuuden jako eli omaisuuden erottelu tai ositus, jos asiassa ei muuten päästä sopuun. Suositeltavaa on kuitenkin ensin koittaa sopia omaisuuden jaosta keskenään ilman pesänjakajaa – hän kun veloittaa oman laskunsa (joka on yhteisvastuullista velkaa) ja mahdollisesti päälle tulee vielä oman juristin lasku. Kallista touhua siis, tosin joskus välttämätöntä. Yhtä suositeltavaa on käyttää pesänjako-prosessissa asianajajaa, varsinkin, jos entisellä puolisollakin sellainen on. Kaikkein suositeltavinta on yksinkertaisesti sopia asioista etukäteen, siis silloin, kun puolison (oli se sitten avo -tai aviopuoliso) naama vielä jaksaa aamiaispyödässä miellyttää, ja jolloin vaikkapa sen koiran omistussuhteista, rahoituksesta, avioehdosta jne. voidaan keskustella asiallisesti. 

Monelle tuleekin todellisena yllätyksenä, millaiseksi toinen muuttuu eron tullessa vireille. Silloin asiallinen keskustelu voi todellakin olla myöhäistä. Ja aina kannattaa myös muistaa se, että asioista etukäteen sopimalla ja omistussuhteet rahoitusta vastaavaksi varmistamalla välttää sen tilanteen, jossa taistellaan euromääräisesti ajateltuna varsin vähäpätöisistäkin omistussuhteista juristien välityksin. Tällöin irtaimistolle muodostuu ns. juristilisä, mikä ei useinkaan ole missään suhteessa siihen, millaisista asioista riita saadaan aikaiseksi.