Omaisuuden ositus ja erottelu

Avioliiton, rekisteröidyn parisuhteen tai avoliiton päättyminen on tilanne, jossa ratkaistavaksi tulee useita omaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Yhteiselämän päättyminen voi joissakin tapauksissa johtaa riitaan omaisuuden jakamisesta. Vaikeissa tilanteissa tuomioistuimen ratkaistavaksi voi tulla sekin, kumpi puolisoista saa jäädä asumaan yhteiseen asuntoon.

Avioliittolaissa säädetty pääperiaate omaisuuden jaosta erotilanteessa on se, että kummallakin puolisolla on avio-oikeus toistensa avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästöön eli siihen, mitä kummallekin jää jäljelle velkojen vähentämisen jälkeen. Suuremman säästön omistava puoliso on velvollinen suorittamaan toiselle tasinkoa niin paljon, että osituksessa molemmille tulee saman verran omaisuutta. Mikäli omaisuuden säästö on nolla, eli omaisuuden arvo ei ylitä velkojen määrää, ei tasingonmaksuvelvollisuutta voi syntyä. Edellä mainitun niin sanotun tasajaon periaatteen voi välttää tekemällä avioehdon. Avioehdolla omaisuuden jakamisesta voi sopia etukäteen esimerkiksi siten, että toisella puolisolla ei ole avio-oikeutta toiselle perintönä tulleeseen omaisuuteen. Mikäli avioehtoa ei ole tehty ja tasajaon periaate näyttäisi johtavan kohtuuttomaan lopputulokseen, on ositusta tietyin laissa säädetyin edellytyksin myös mahdollista sovitella. Avioliittolain säännöksiä sovelletaan myös rekisteröidyn parisuhteen purkamiseen.

Ositus voidaan aina toimittaa sopimalla asianosaisten kesken. Tällöinkin on suositeltavaa käyttää osituksen loppuunsaattamiseksi asianajajaa, jotta muotoseikat ositussopimuksessa tulevat oikein kirjatuiksi ja molempien oikeusturva huomioiduksi. Mikäli osituksen tekeminen sovinnollisesti ei onnistu, on käräjäoikeudelta mahdollista hakea pesänjakajan määräämistä osituksen toimittamiseksi. Pesänjakajan toimittamaa ositusta on mahdollista moittia normaalina riita-asiana tuomioistuimessa.

AVOLIITTOLAKI

Avoliiton purkautuessa voidaan tietyissä tilanteissa soveltaa vuonna 2011 voimaan tullutta avoliittolakia. Laki soveltuu henkilöihin, jotka ovat olleet avoliitossa vähintään viisi vuotta ja joilla on tai on ollut yhteinen lapsi. Avoliiton purkautuessa omaisuus erotellaan eli kumpikin pitää sen omaisuuden, joka hänelle kuuluu. Jos omistussuhteita ei pystytä selvittämään, noudatetaan yhteisomistusolettamaa, eli sitä, että jokin asia omistetaan yhtäläisin osuuksin. Milloin erottelu johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen, voi toinen avopuoliso vaatia toiselta niin sanottua hyvitystä. Hyvityksen saaminen on mahdollista silloin, jos toinen avopuoliso on yhteistalouden hyväksi antamallaan panoksella auttanut toista avopuolisoa merkittävästi kartuttamaan omaa omaisuuttaan.

Huoltajuuskiistoissa ratkaistavia kysymyksiä ovat yleensä lapsen huoltomuoto, lapsen asuinpaikka, lapsen oikeus tavata muualla asuvaa vanhempaansa ja lapselle maksettava elatusapu. Kaikki kysymykset ovat parhaiten ratkaistavissa vanhempien kesken sopimalla. Mikäli vanhemmat eivät kuitenkaan saa asioita sovittua keskenään eivätkä lastenvalvojan ja/tai asianajajien avustuksella, riitaa voidaan vielä sovitella käräjäoikeudessa. Sovitteluun osallistuvat tällöin sovitteluun erikoistunut käräjätuomari, lapsiasioihin erikoistunut sosiaalityöntekijä tai psykologi sekä asianajajat jos osapuolet näin toivovat. Sovittelu on aina vapaaehtoista ja luottamuksellista.

Joskus vanhempien keskinäiset ristiriidat ovat niin suuria, ettei sopiminen onnistu. Tällöin asia tulee saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi. Huoltajuuskiistan tuomioistuinkäsittelyssä asianajajan rooli on tärkeä, sillä vaikka jokainen tuntee oman tilanteensa ja lapsensa parhaiten, tuomarin vakuuttavan argumentaation esittäminen oikeudessa vaatii kokemusta huoltajuuskiistojen hoidosta, ajanatasaisen oikeuskäytännön tuntemista ja normipohjan vankkaa osaamista. Erityisesti on kyettävä erottaa olennaiset asiat asiaan vaikuttamattomista seikoista.

Huoltomuodosta määräminen osana huoltajuuskiistaa

Lapsen huollolla tarkoitetaan oikeudellisessa mielessä lasta koskevien virallisten päätösten tekemistä. Huollon piiriin kuuluvia asioita ovat esimerkiksi lapsen nimestä, uskontokunnasta, koulutuksesta ja terveydenhuollosta päättäminen. Pääsääntönä erotilanteessa on lapsen pysyminen vanhempien yhteishuollossa. Lähtökohtaisesti lapsen etu toteutuu parhaiten silloin, kun lapsella on kaksi huoltajaa. Aina tämä ei kuitenkaan onnistu. Esimerkiksi sovittamattomat ristiriidat vanhempien välillä, vanhempien eri kulttuuritausta tai täysin erilaiset kasvatuskäsitykset johtavat joskus siihen, että lapsen huollon piiriin kuuluvia asioita jää hoitamatta koska vanhemmat eivät kykene niistä yhdessä päättämään. Tällöin on mahdollista, että lapsen huolto määrätään yksin toiselle vanhemmalle. Vaikka lapsen huolto määrättäisiin yksin toiselle vanhemmalle, voidaan huollon ulkopuolelle jäävälle vanhemmalle sallia huoltajan asemaan rinnastuva tiedonsaantioikeus eri viranomaisilta. On myös tärkeää ymmärtää, että huolto ei ole sama asia kuin vanhemmuus ja että tarpeettoman huoltajuuskiistan vireille paneminen tai sellaisen pitkittäminen ei ole koskaan lapsen edun mukaista.

Asuminen ja vuoroasuminen huoltajuuskiistassa

Mikäli vanhemmat eivät pääse keskenään sopuun lapsen asuinpaikasta, asuinpaikan määrää tuomioistuin. Oikeudessa lapsen asuminen määrätään sinne, missä lapsen etu parhaiten toteutuu. Tässä arvioinnissa otetaan huomioon muun ohella lapsen vakiintunut elinpiiri ja olosuhteet, koulu, harrastukset, kaverit ja ennen kaikkea se, miten tapaamisoikeus muualla asuvaan vanhempaan toteutuu jatkossa; miten lähivanhempi on valmis tukemaan muualla asuvan vanhemman ja lapsen suhdetta.

Vuoroasuminen on nykyisin yleistä, mutta se ei sovellu kaikissa tapauksissa erolasten asumismuodoksi. Näin on esimerkiksi silloin, jos lapsi on hyvin pieni (alle 3-vuotias), vanhemmat asuvat kaukana toisistaan, vuoroasumisen perustana on toisen vanhemman omat eikä lapsen tarpeet tai, jos vanhempien keskinäinen kommunikaatio ei toimi millään tasolla ja tilanne on pysyvä. Vuoroasumista ei tuomioistuimessa yleensä määrätä jos toinen vanhempi tätä vastustaa, mutta silloin vastustamiselle tulee olla hyvät ja lapsen edun mukaiset perusteet.

Tapaamisoikeus ja tapaamisoikeuden täytäntöönpano

Tapaamisoikeus on lapsen oikeus tavata toista vanhempaansa, mutta se on myös tapaavan vanhemman oikeus. On ensiarvoisen tärkeää, että lapsi voi tavata ja ylläpitää suhdettaan myös siihen vanhempaan, jonka kanssa hän ei asu. Mikäli vanhemmilla on kiistaa siitä, kumman luona lapsi jatkossa asuu, on oikeuskäytännössä vakiintuneesti katsottu sen vanhemman olevan soveliaampi lähihuoltaja, joka paremmin turvaa lapsen ja tapaavan vanhemman välisen yhteydenpidon. Yhteydenpidolla tarkoitetaan myös ei-tapaamisaikoina tapahtuvan yhteydenpidon mahdollistamista (esim. puhelut). Mikäli vanhempien välit ovat riitaiset, toteutuu tapaamisoikeus parhaiten silloin, kun siitä on yksityiskohtia myöten riittävän tarkasti sovittu tai määrätty. On myös huomioitava, että ainoastaan riittävän tarkka sopimus tai määräys on mahdollista panna täytäntöön.

Tapaavan vanhemman vieraannuttaminen on verrattain yleinen ilmiö (parental alienation syndrome). Tällöin lähivanhempi keksii joukon erilaisia syitä, miksi tapaamisoikeus ei voi sovitulla tai määrätyllä tavalla toteutua. Tällöin tapaamisoikeusasia tulee saattaa käräjäoikeuden ratkaistavaksi tapaamisoikeuden täytäntöönpanoasiana. Jos osoittautuu, ettei tapaamisoikeuden estämiselle ole perusteita, lähivanhemmalle asetetaan uhkasakko vastaisten tapaamisoikeuden rikkomisten varalle. Uhkasakon maksettavaksi määräämistä tulee vielä hakea eri oikeudenkäynnissä.

Mikäli osoittautuu, että tapaamisoikeuden laiminlyönnille on lapsen edun mukaiset syyt, hakijan eli tapaavan vanhemman hakemus hylätään. Tapaamisoikeuden täytäntöönpanoon ei myöskään ryhdytä, jos 12 vuotta täyttänyt lapsi tätä vastustaa.

Elatusavun laskemisen perusteet

Molemmat vanhemmat ovat velvollisia osallistumaan lapsensa elatukseen kykynsä mukaan. Elatuskykyä arvioitaessa otetaan huomioon vanhempien ikä, työkyky, mahdollisuus olsallistua ansiotyöhön, käytettävissä olevien varojen määrä sekä lakiin perustuva mahdollinen muu elatusvastuu.

Elatusvastuu jakautuu vanhempien kesken heidän elatuskykynsä mukaisessa suhteessa. Paremman elatuskyvyn omaava vanhempi on velvollinen elättämään lasta toista vanhempaa enemmän. Vanhemman elatusvastuu on ns. ankaraa vastuuta: siitä ei voi vapautua erillisellä sopimuksella, eikä se ole riippuvainen esimerkiksi lapsen huoltomuodosta tai tapaamisoikeudesta.

Lapsen elättäminen on pitkä kestovelkasuhde, joka alkaa lapsen syntymästä ja jatkuu siihen saakka, kunnes lapsi tulee täysi-ikäiseksi. Vuosien aikana olosuhteet ehtivät luonnollisesti moneen kertaan muuttua. Lapsen elatuksen tarve määritellään kulloinkin tiedossa olevien seikkojen perusteella. Elatusavun määrää arvioitaessa voidaan ottaa ennalta huomioon lähitulevaisuudessa varmuudella tapahtuvat muutokset. Kerran vahvistettua elatusavun määrää voidaan, ja sitä tulee muuttaa, jos olosuhteet muuttuvat. Tuomioistuimessa elatusapu määrätään pääsääntöisesti maksettavaksi kuukausittain etukäteen kanteen vireille panosta lukien, mutta erityisistä syistä elatusapua voidaan tuomita maksettavaksi taannehtivastikin. Elatusavun määrän alentaminen taannehtivasti ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollista.

Oikeudenkäyntikuluvastuun jakautumista elatusapuasiassa on syytä korostaa erikseen. Jos elatusapuasia ratkaistaan osana pääasiaa (eli osana huoltoa, asumista ja tapaamisoikeutta koskevaa huoltajuuskiistaa) vastaavat molemmat osapuolet kumpikin omista oikeudenkäyntikuluistaan oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:n mukaan. Mikäli elatusapua koskeva asia ratkaistaan itsenäisenä asiana, on kyseessä kanneasia, jossa oikeudenkäynnin osapuolina ovat lapsi (jota lähivanhempi vain edustaa) ja elatusvelvollinen vanhempi. Tämä asetelma aiheuttaa sen, että lasta ei voida velvoittaa maksamaan vastapuolensa eli vanhempansa oikeudenkäyntikuluja. Elatusapuasiassa elatusvelvollinen kustantaa aina sekä kaikki omat kulunsa, että lapsensa kulut; joko kokonaan tai osittain asian lopputuloksesta riippuen.

Huostaanotto lapsen edun viimeisijaiseksi toteuttamiseksi

Lapsiperheiden ongelmat voivat vaikeissa tilanteissa johtaa sosiaaliviranomaisten aloittamaan huostaanottoprosessiin. Tätä vaihetta edeltää lapsen kiireellinen sijoittaminen perheen ulkopuolelle. Lopullisesta huostaanotosta päättää hallinto-oikeus. Hallinto-oikeus päättää myös siitä, voidaanko lapsen huostaanotto purkaa, eli ovatko olosuhteet perheessä kohentuneet siinä määrin että lapsen huostassa pitämiselle ei ole enää perusteita.

Perunkirjoitus on pidettävä kolmen kuukauden kuluttua henkilön kuolemasta. Perunkirjoituksen tarkoituksena on luetteloida verottajalle vainajan varat ja velat perintöverotuksen määräämiseksi. Kun tämä on tehty, voidaan siirtyä varsinaiseen perinnönjakoon eli osoittaa pesän varallisuudesta kullekin jako-osuus mahdollinen testamentti huomioon ottaen. Mikäli perintöä ei saada sovinnollisesti jaettua, kuolinpesän osakas voi hakea tehtävään määrättäväksi pesänjakajan, joka suorittaa perinnönjaon. Pesänjakajan tekemää ratkaisua voi moittia tuomioistuimessa erillisenä riita-asiana. Myös testamenttia voidaan moittia käräjäoikeudessa, mikäli siinä epäillään olevan tahto- tai muotovirhe.