ELATUSAPU VUOROASUMISTILANTEESSA - MIKÄ MUUTTUU?

Elatusavun oikea määrä on tavanomainen riitakysymys eroperheissä. Tuskin on olemassa sellaista vanhempaa, jonka mielestä hänelle maksettava elatusapu lapsesta on aivan liian paljon - tai sellaista vanhempaa, jonka maksama elatusapu on hänen mielestään todella alimitoitettu hänen elatuskykynsä huomioiden. Eniten hampaidenkiristystä on ymmärrettävästi aiheutunut jo vuosikausia niissä tilanteissa, joissa kysymys on vuoroasumisesta, mutta lapselle maksettava elatusapu lasketaan ikäänkuin kyse ei olisi vuoroasumisesta. Lisäksi yleinen harhaluulo edelleen on se, että vuoroasumistilanteessa elatusapua tarvitsisi maksaa ollenkaan.

Olipa kysymys sitten ns. viikonloppuvanhemmasta tai vuoroasuvan lapsen vanhemmasta, vaikuttaa lapselle laskettavan elatusavun suuruuteen kolme asiaa: lapsen yksilöllinen elatuksen tarve, vanhempien välinen suhteellinen elatuskyky ja viimesijainen kohtuusharkinta. Nämä edellytykset tulevat suoraan elatuslaista.

Lapsen elatusavun suuruus tulee viime kädessä arvioida näiden lainsäädännön asettamien lähtökohtien pohjalta. Kun elatusavun suuruutta kulloinkin lasketaan, on käytännön ohjeena asianajotoimistoissa ja tuomioistuimissa käytetty oikeusministeriön ohjetta 2007:2 elatusavun suuruuden laskemiseksi. Ohjetta on tarkoitettu noudatettavaksi mahdollisimman pitkälle ja ohjeesta poikkeamisen on katsottu edellyttävän painavia syitä.

Oikeusministeriön yllä mainittu ohje elatusavun suuruuden arvioimiseksi on ollut kuitenkin siltä osin puutteellinen, ettei siinä ole huomioitu vuoroasuvien lasten elatuksen tarpeen erilaista laskemista verrattuna siihen tilanteeseen, että lapsi asuu pääasiassa vain toisen vanhempansa luona.

Tähän ongelmaan saatiin hiljattain odotettu muutos, kun oikeusministeriö julkaisi ”Elatusapu vuoroasumistilanteissa” -nimisen ohjeen tai oikeammin päivityksen niihin tilanteisiin, joissa lapsi asuu vuorotellen kummankin vanhempansa luona. Oikeusministeriön uusi ohje vastaa ennen muuta käytännön tarpeisiin, sillä vuoroasuminen on yleistynyt merkittävästi. Vanha, vuonna 2007 laadittu oikeusministeriön ohje antoi suoria vastauksia käytännössä vain sellaisiin tilanteisiin, joissa lapsella on selvästi vain yksi varsinainen koti ja lapsen elatuksesta vastaa vain toinen vanhempi.

Miten vuoroasuvan lapsen elatus lasketaan?

Vuoroasuminen, josta usein puhutaan myös viikko-viikko -asumisena, tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsi asuu kahdessa kodissa lähes yhtä paljon. Tilannetta, jossa lapsi viettää vähemmän kuin 40 prosenttia ajasta toisen vanhemman luona, ei kutsuta enää vuoroasumiseksi.

Lähtökohtana on, että lapsen elatuksen tarvetta määritettäessä lapsen yleiset kustannukset (eli jokapäiväinen elatus ja ylläpito, ja jonka euromäärä tulee suoraan elinkustannusindeksistä) jaetaan vuoroasumistilanteessa puoliksi molemmille vanhemmille. Mikäli toinen vanhemmista tosiasiallisesti vastaa suuremmasta osasta edellä mainituista kuluista, nämä kustannukset voidaan jakaa puolittamisperiaatteen sijasta laskelmassa siten, kuin ne tosiasiassa vanhempien kesken jakautuvat.

Lapsen erityiset kustannukset luetaan laskelmassa pääsääntöisesti sen vanhemman kuluiksi, joka kulut maksaa. Lapsen erityisiä kustannuksia ovat esimerkiksi varhaiskasvatuskulut, aamu- ja iltapäivätoiminnasta aiheutuvat kulut, koulutuskustannukset, kustannukset erityisestä harrastuksesta, vakuutusmaksut sekä erityiset terveydenhoitokustannukset. Eli, jos vaikkapa isälle menee lapsen vakuutusmaksut ja äidille erityiset harrastusmaksut ja terveydenhoitokustannukset, tulevat ne laskelmissa vastaavasti näin jyvitettäviksi vanhemmille.

Isoin, usein sadoissa euroissa laskettava muutos aikaisempaan asiantilaan verrattuna on lapsen asumisen aiheuttaman (tilantarpeeseen perustuvan) prosenttiosuuden huomioiminen molempien vanhempien asumiskustannuksissa: ei-vuoroasumistilanteessa lapsen elatuksen tarpeeseen luetaan vain hänen kanssaan pääasiallisesti asuvan vanhemman euromääräisistä asumiskustannuksista tietty prosenttiosuus oikeusministeriön ohjeen 2007:2 mukaisesti. Tähän periaatteeseen on siis tullut merkittävä muutos, sillä vuoroasumistilanteessa kumpikin vanhempi voi vähentää lapsen prosenttiosuuden omista asumiskustannuksistaan, ei vain toinen vanhempi.

Vanhempien välisen suhteellisen elatuskyvyn arvioimisen osalta uusi ohje ei perusperiaatteeltaan poikkea vanhasta: kummankin vanhemman elatuskykyyn vaikuttavat muun muassa hänen ikänsä, työkykynsä, mahdollisuutensa osallistua ansiotyöhön, käytettävissä olevien varojen määrä sekä elatusvastuu muista lapsista. Vuoroasumistilanteessa vanhemman elatuskyvyn vähennyksenä voidaan kuitenkin ottaa lisäksi huomioon esimerkiksi sellaiset vähäistä suuremmat lapsen kuljetus- ja matkakustannukset, joita aiheutuu vuoroasumisen toteuttamisesta lapsen matkatessa vanhemman luota toiselle.

Mikä muuttuu käytännössä?

Olennainen muutos on se, että enää kenenkään ei toivottavasti tarvitse arvailla miten elatusavun suuruutta määrittelevä käräjätuomari soveltaa aikaisempaa ohjetta tilanteessa, johon se ei ole tarkoitettu. Viimesijainen kohtuusharkinta (eli esimerkiksi sen huomioiminen, millä tavalla laaja luonapito tulisi laskelmassa euromääräisesti huomioida) on ollut lainkäyttöhenkilökunnan omassa harkinnassa - ja niin on kuulunutkin olla. Elatusvelvollisten ja elatusapua vastaanottavien vanhempien yhdenvertaista kohtelua se ei ole lisännyt, päinvastoin. Tähän on saatu nyt muutos, kun on olemassa selkeä laskukaava sellaisten lasten elatuksen suuruuden arvioimiseksi, jotka asuvat vuorotellen molempien vanhempiensa luona. Uudistus on erittäin tervetullut.

Mikäli sinua askarruttaa lapsen elatukseen liittyvät kysymykset, autamme mielellämme. Voit varata ajan maksuttomaan 30 min alkukonsultointiin toimistollamme joko puhelimitse tai internetsivujemme kautta.

Oikeudenhoidon kuka on kuka – ymmärrätkö, mitä eroa meissä on?

Oikeudenhoidon ammattilaisten nimikeviidakko on moninainen ja sekava. Termit eivät ole pelkkää sanahelinää ja niistä kannattaa oman oikeusturvan vuoksi ottaa selvää. Esimerkiksi nimikkeet lakimies ja juristi eivät tarkoita samaa asiaa kuin asianajaja, eivätkä tuo maksavalle asiakkaalle samoja etuja ja samanlaista turvaa. Tässä blogitekstissä yritämme selventää, mitä eri nimikkeet tarkoittavat.

Juristi on mikä tahansa lakimies

Juristi tai lakimies ovat yleisnimityksiä kenestä tahansa oikeustieteellisen korkeakoulututkinnon suorittaneista henkilöistä. Lakimies ja juristi ovat synonyymejä. Lakimies-nimike on saanut kritiikkiä sen sukupuolittuneisuudesta, mistä johtuen osa käyttää mielummin juristi-nimikettä puhekielessä.

Luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja eli lupalakimies

Luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja eli tuttavallisemmin lupalakimies on lakimies, joka on virallisesti hyväksytty luvan saaneiden oikeudenkäyntiavustajien luetteloon. Luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja on kelpoinen edustamaan asiakkaitaan oikeudessa (pelkästään oikeustieteellinen korkeakoulututkinto ei tähän riitä).

Luvan saaneiden oikeudenkäyntiavustajien toiminnasta ja luvan edellytyksistä säädetään laissa. Luvan saaneiden oikeudenkäyntiavustajien toiminta kuuluu Suomen Asianajajaliiton yhteydessä toimivan puolueettoman valvontalautakunnan piiriin, eli Suomen Asianajajaliitto valvoo myös lupalakimiesten toimintaa.

Asianajaja

Asianajaja on kokenut, asiakkaansa oikeuksien ajamiseen erikoistunut lakimies. Siten asianajajilta vaaditaan enemmän ja heitä valvotaan tarkemmin kuin lakimiehiä, juristeja ja luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia. Erona on vielä se, että asianajaja on velvollinen noudattamaan Suomen Asianajajaliiton palkkio-ohjetta. Tämä tarkoittaa sitä, että asianajajan laskutuksesta voi kannella Asianajajaliiton alaisuudessa toimivaan erilliseen palkkioriitalautakuntaan, toisin kuin on lupalakimiesten tai muiden juristien kohdalla asia, mikäli laskusta tulee erimielisyyttä. Asianajajan yhtenä velvollisuutena on lisäksi ottaa erillinen vastuuvakuutus, mikä tarkoittaa sitä, että jos asianajajan työssä tapahtuu sellainen virhe joka aiheuttaa taloudellista vahinkoa päämiehelle, korvausta on mahdollista hakea vastuuvakuutuksesta. Edellä mainittua velvollisuutta ei ole säädetty pakolliseksi lakitoimistoille tai lakiasiaintoimistoille.

Asianajajan ammattinimike on lailla suojattu ja asianajajista on oma lakinsa (laki asianajajista). Nimikettä asianajaja saa käyttää ainoastaan Suomen Asianajajaliiton jäseneksi hyväksytty lakimies, joka on suorittanut hyväksytysti vaativan asianajajatutkinnon. Päästäkseen asianajajaksi lakimiehellä tulee olla useampi vuosi alaan liittyvää työkokemusta joko toimistossa työskentelystä tai esimerkiksi tuomioistuimesta.

Asianajajien perusarvoina ovat lojaalisuus, riippumattomuus, esteettömyys, luottamuksellisuus ja kunniallisuus. Nämä ovat jokaisen asianajajan kaiken toiminnan perusta. Suomen Asianajajaliitto valvoo kaikkia asianajajia niin työssä kuin vapaa-aikana, ja siten arvot todellakin näkyvät.

Asianajajia on Suomessa hieman yli 2000. Vertailun vuoksi muita lakimiehiä ja erilaisissa valtion viroissa työskenteleviä on noin 20.000, eli asianajajia on vain 10% lakimieskunnasta.

Mikä ihmeen varatuomari?

Varatuomarin arvonimi voidaan myöntää lakimiehelle, joka on suorittanut vuoden mittaisen auskultoinnin eli tuomioistuinharjoittelun hyväksytysti. Tuomioistuinharjoittelu suoritetaan toimimalla käräjänotaarina käräjäoikeudessa tai hallinto-oikeudessa. Käräjänotaari ratkoo itsenäisesti riita-asioita, yksinkertaisia rikosasioita ja hakemusasioita toimimalla oikeuden puheenjohtajana. Lisäksi lainkäyttöratkaisuja tehdään kirjallisessa menettelyssä sellaisissa asioissa, joissa ei tarvita istuntokäsittelyä.

Varatuomari tietää miten oikeudenkäyntejä hoidetaan, sillä häntä on koulutettu käräjäoikeudessa tehokkaaseen prosessinjohtoon. Varatuomarin titteli ei tuo minkäänlaisia lisävaltuuksia, mutta erityisesti nuoren juristin kohdalla se voi kertoa, että juristilla on oikeudenkäynteihin liittyvää lisäosaamista.

Kuka se julkinen oikeusavustaja sitten on?

Julkinen oikeusavustaja on julkisilla varoilla rahoitetun oikeusaputoimistoverkoston lakimies, joka voi olla myös asianajaja. Julkiset oikeusavustajat ovat kaikki vähintään luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia. Julkiseen oikeusapuun eivät kuitenkaan ole kaikki veronmaksajat oikeutettuja, sillä saadakseen valtion varoista kustannettua oikeusapua, tulee taloudellisen tilanteen olla sen kaltainen, että oikeusavun myöntämisen edellytykset täyttyvät. Toisaalta, myös yksityisen puolen asianajaja tai luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja voi tehdä oikeusaputaksalla toimeksiantoja, jolloin palkkio maksetaan valtion varoista.

Kuka valvoo ketäkin?

Suomen Asianajajaliitto ei valvo lakiasiaintoimistoja eikä lakitoimistoja, joissa työskentelevät eivät ole lupalakimiehiä.

Asianajaja ja asianajotoimisto ovat lailla suojattuja nimikkeitä ja niitä voivat käyttää ainoastaan Suomen Asianajajaliittoon hyväksytyt lakimiehet ja toimistot. Sen sijaan lakimiesten ja lakitoimistojen toimintaa Suomen Asianajajaliitto ei valvo, ellei niissä työskentele nimenomaan ns. luvan saaneita lakimiehiä.

Suomen Asianajajaliiton valvontalautakunta voi määrätä asianajajalle mahdollisesta rikkeestä kurinpidollisen seuraamuksen. Lisäksi liitto valvoo asianajajia tekemällä vuosittain toimistotarkastuksia, rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämistä koskevassa laissa tarkoitettuja tarkastuksia sekä velkaantumisselvityksiä. Voit ottaa Suomen Asianajajaliiton valvontalautakuntaan maksutta yhteyttä myös siinä tapauksessa, että olet tyytymätön asianajajasi laskutukseen.

Kantelu sekä palkkioriita-asiassa että valvonta-asiassa on asiakkaalle maksutonta.

Kuka on sopivin henkilö hoitamaan asiani?

Lakimiehet ja asianajajat erikoistuvat eri asioihin ja oikeudenaloihin, joten parhaan lopputuloksen saamiseksi sinun kannattaa etsiä käsiisi asianajaja tai lakimies, joka on erikoistunut juuri sinun tarvitsemaasi oikeudenalaan. Jos tarvitset apua lapsen huoltoriidassa, ei ehkä kannata ottaa juristia, joka on erikoistunut verotukseen tai insolvenssioikeuteen.

Muista myös se, että ainoastaan lupalakimiehet, asianajajat ja julkiset oikeusavustajat saavat edustaa asiakastaan oikeudessa. Jos siis tarvitset apua oikeudenkäyntiin – oli sitten kyseessä siviili- tai rikosasia – tarvitset avuksesi jonkun yllä mainituista.

Lisätietoa asianajajista, Suomen Asianajajaliitosta ja asianajotoimistoista löydät osoitteesta https://asianajajaliitto.fi

Mitä voit tehdä, jos olet joutunut rikoksen uhriksi?

Ensimmäiseksi: älä syytä itseäsi. Rikoksen uhriksi joutuminen ei ole koskaan omaa syytä, vaan toisen ihmisen lainvastaista käytöstä. Älä myöskään jää yksin. Useimmiten saat apua lähimmäisiltäsi, mutta voit tarvittaessa hyödyntää myös lääkärin sekä muiden sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita.

Maksutonta tukea ja neuvontaa voit saada esimerkiksi erilaisilta järjestöiltä. Rikosuhripäivystys tarjoaa tuki- ja neuvontapalveluita rikoksen uhreille, uhrien läheisille ja rikoksen todistajille kaikentyyppisissä rikoksissa. Lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa kokeneet voivat saada apua turvakodeista tai puhelinpalvelu Nollalinjasta. Seksuaalirikosten uhreille tarjoavat apua ja tukea muun muassa Raiskauskriisikeskus Tukinainen, Seri-tukikeskukset sekä Tyttöjen ja Poikien Talot.

Viranomaisteitse eteminen 

Jos olet joutunut rikoksen uhriksi, sinun on erittäin tärkeää tehdä asiasta rikosilmoitus. Rikosilmoituksen voit tehdä poliisiasemalla, rikospaikalle saapuneelle poliisipartiolle, internetissä tai puhelimitse, ja sen voi tehdä myös muu henkilö, esimerkiksi perheenjäsen tai puoliso tai vaikka asianajaja. Rikosilmoituksen tekeminen on edellytys myös vahingonkorvausten saamiselle.

Mitä nopeammin teet rikosilmoituksen, sitä parempi mahdollisuus poliisilla on selvittää rikos. Rikosilmoituksessa tulee antaa mahdollisimman tarkka kuvaus tapahtuneesta ja siitä, ketkä ovat osallisia tapahtumiin. Lisäksi on tärkeää käydä mahdollisimman pian tapahtuneen jälkeen lääkärissä, jos rikoksesta on aiheutunut vammoja tai olet joutunut seksuaalirikoksen uhriksi. 

Mitä oikeuksia sinulla on rikoksen uhrina? 

Poliisin tehtävänä on tutkia, onko asiassa tapahtunut rikos ja kuulla asianosaisia. Tätä kutsutaan esitutkinnaksi. Alaikäisiin kohdistuneissa rikoksissa avustaja on lähes aina läsnä esitutkinnassa. Myös muilla kuin alaikäisillä rikoksen uhreilla on halutessaan oikeus käyttää avustajaa esitutkinnassa. 

Monia rikoksen uhriksi joutuneita mietityttävät kulukysymykset. Kuka tämän kaiken maksaa?Useimmissa tapauksissa avustajan palkkio (ts. oikeudenkäyntikulut) voidaan korvata kotivakuutuksen oikeusturvavakuutuksesta. Jos vakuutus puuttuu tai se ei kata tapahtunutta, voi avustajan palkkion maksamiseen saada tuloista riippuen valtion oikeusapua. Näissä tapauksissa vakuutusyhtiö tai valtio maksaa avustajan palkkion oikeudenkäynnin päätyttyä. 

Mikäli rikoksen uhri ei saa oikeusapua tulojensa perusteella eikä hänellä ole oikeusturvavakuutusta, hän maksaa ensi kädessä avustajan palkkion itse. Mikäli syytetty todetaan oikeudenkäynnin päätteeksi syylliseksi, on hän velvollinen korvaamaan rikoksen uhrin oikeudenkäyntikulut. Mikäli syytetty todetaan syyttömäksi, rikoksen uhrin avustajan palkkion korvaa valtio.

Jos henkilö on joutunut lähisuhdeväkivallan, seksuaalirikoksen tai henkeen, terveyteen taikka vapauteen kohdistuvan vakavan rikoksen uhriksi, tuomioistuin voi tiettyjen edellytysten täyttyessä määrätä hänelle avustajan. Tällöin valtio korvaa avustajan palkkion uhrin tulotasosta ja oikeudenkäynnin lopputuloksesta riippumatta. 

On tärkeää huomata, että esitutkintavaiheessa kuluja ei yleensä korvata sen paremmin vakuutusyhtiöstä kuin oikeusavustakaan. Tämä perustuu siihen, että rikoksen uhrin ei katsota tarvitsevan lainopillista apua vielä esitutkintavaiheessa. 

Mihin rikoksen uhri tarvitsee asianajajaa? 

Rikoksen uhriksi joutuminen on henkisesti kuormittavaa ja oma selviytymisprosessi voi kestää pitkään. Jonkun on kuitenkin huolehdittava rikoksen uhrin oikeusturvan toteutumisesta oikeudenkäynnissä, ja usein myös henkinen tuki tulee tarpeeseen. Koska syyttäjän on näytettävä syyte toteen, ei rikoksen uhrin tarvitse periaatteessa tehdä rikosvastuun toteutumisen edistämiseksi mitään.

Sen sijaan avustajaa tarvitaan nimenomaan siinä vaiheessa, kun vaaditaan rikoksentekijältä vahingonkorvauksia oikeudenkäynnissä. Näitä vaatimuksia syyttäjä ei yleensä aja, ja niiden vaatiminen, vaatimusten perusteleminen ja toteennäyttäminen on rikoksen uhrin tai tämän avustajan tehtävä. Maallikot eivät tunne todistustaakkasäännöksiä, rikosprosessimenettelyä, eri rikoksista tyypillisesti maksettavia korvauksia (eli Henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suosituksia, joka siis on eräänlainen opas), eivätkä myöskään sitä, miten asiat tuomioistuimessa esitetään. Eli, mikäli rikoksen uhrilla on korvausvaatimuksia, on asianajajan käyttäminen suositeltavaa ja perusteltua.

Oma lukunsa on vielä korvausten periminen oikeudenkäynnin jälkeen. Mikäli korvauksia joudutaan perimään ulosoton kautta tai Valtiokonttorista, voi asianajaja auttaa tässäkin. Usein rikoksen uhri ei osaa tai jaksa ”paperisotaa”, jonka avustaja voi hyvin hoitaa. 

Mikäli sinua askarruttaa jokin edellä mainituista asioista, autamme mielellämme. Voit varata puhelimitse tai internetsivujemme kautta ajan maksuttomaan konsultointiin toimistollamme. 

Vieraannuttaminen koston välineenä huoltajuusriidoissa

Avo- tai avioeron jälkeen valitettavan moni vanhempi pyrkii katkaisemaan lapsen välit toiseen vanhempaansa.

Lapsen vieraannuttamista käytetään häikäilemättömästi koston välineenä huoltajuusriidoissa, eivätkä vieraannuttajavanhemmat välitä lapsen edusta. He eivät välttämättä edes tunnista tätä piirrettä itsessään oman katkeruutensa vuoksi. Useimmiten vieraannuttajavanhemmalla on tietoinen halu tuhota lapsen ja vanhemman suhde, koska lapsi on enää ainoa kiusaamisen väline entistä puolisoa kohtaan. Monissa tapauksissa tämä tavoite saavutetaan, ja lapsen ja vanhemman yhteydenpito lakkaa tai merkittävästi vaikeutuu. Omasta lapsesta vieraannutetuksi joutuneelle vanhemmalle kokemus on traumaattinen - lapsesta puhumattakaan. 

Vieraannuttamisella tarkoitetaan toisen vanhemman eristämistä lapsesta viranomaisia ja erityisesti lasta itseään manipuloimalla mitä moninaisimmilla tavoilla. Vanhempi käyttäytyy tavalla, joka vaikeuttaa lapsen ja toisen vanhemman tai muun henkilön välistä vuorovaikutussuhdetta ja johtaa joissakin tapauksissa suhteen katkeamiseen kokonaan. Vieraannuttamista on ennen kaikkea toisesta vanhemmasta pahan puhuminen lapselle joko suoraan tai rivien välistä hienovaraisesti vihjailemalla, jotta lapsi alkaisi ajatella vanhemmastaan kielteisesti. Vieraannuttamista voi myös olla esimerkiksi  perättömien ilmiantojen tekeminen viranomaisille sekä se, että lasta ohjataan puhumaan viranomaisille vain negatiivisia asioita toisesta vanhemmasta. Koska lapsi on aina lojaali molemmille vanhemmilleen, aiheuttaa vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta lapsessa pitkäkestoisia psyykkisiä vaikeuksia kuten syyllisyyttä, masennusta ja kyvyttömyyttä luottaa kehenkään, koska lapsi ei pysty käsittelemään näin isoa ristiriitaa. 

Vieraannuttaminen ei perustu todelliseen pelkoon siitä, että lapsi joutuisi henkisen tai fyysisen väkivallan taikka seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, vaan vieraannuttamisessa on kyse räikeästä valehtelusta ja toisen vanhemman mitätöimisestä, johon lapsi vedetään mukaan. Vieraannuttamista voidaankin pitää henkisenä väkivaltana. Vieraannuttaminen alkaa usein pienellä kiusanteolla, ja lapsen tapaamisten vaikeuttaminen milloin milläkin näennäisellä syyllä ovat ensimmäisiä askelia vieraannuttamisen tiellä. Nykyisessä lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevassa laissa on pyritty ehkäisemään vieraannuttamista säätämällä huoltajalle velvollisuus vaalia lapselle läheisiä ihmissuhteita. Lain mukaan huoltajan on suojeltava lasta myös kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta. Tämä pätee itsestäänselvästi myös vanhempaan itseensä. On kuitenkin muistettava, että yksikään käräjäoikeuden päätös ei voi muuttaa vieraannuttajavanhemman persoonaa tai käytöstä, mutta käräjäoikeuden päätös tapaamisoikeuden vahvistamisesta toteuttaa edes muodollisesti lapselle kuuluvan oikeuden pitää molemmat vanhemmat osana elämäänsä. Tapaamisoikeuden täytäntöönpanolla voidaan vielä velvoittaa vieraannuttajavanhempi sallimaan lapsen ja tapaavan vanhemman väliset tapaamiset sakon uhalla, mikä usein helpottaa tilannetta edes hieman.

Mihin avioerossa tarvitaan juristia?

Moni avioliitto päättyy tilanteeseen, jossa ero on ainoa ratkaisu. Asianajajan ottaminen eroprosessiin ei ole epäluottamuslause puolisoa kohtaan, vaan tae siitä, että asiat saadaan hoidettua lakiin perustuvalla tavalla. 

Avioerotilanteessa tehdään usein omaisuuden ositus ja sovitaan lapsia koskevista asioista, kuten huoltajuudesta, asumisesta ja tapaamisoikeuksista. Asioista laaditaan juridisesti sitovat sopimukset, joiden muuttaminen myöhemmin voi olla vaikeaa. Koska eron hetkellä ihminen saattaa olla uupunut ja voimakkaiden tunteiden vallassa, voi rationaalisten päätösten tekeminen olla normaalia vaikeampaa. Ulkopuolisen näkökulman saaminen on siksi hyödyllistä. Monet ovat valmiita eron hetkellä luopumaan kaikesta, jopa lapsistaan, vain päästäkseen eroon ahdistavasta tilanteesta. Myöhemmin saatetaan katua tunnekuohuissa tehtyjä sopimuksia. Sopimusten muuttaminen ainakaan kovin pian sopimuksenteon jälkeen ei kuitenkaan ole suotavaa, koska lapsille jatkuvat muutokset voivat olla raskaita.

Tilanne saattaa pariskunnan välillä olla myös niin tulehtunut, että sopimukseen on vaikea päästä ilman avustajia. Puheyhteys voi olla kokonaan poikki. Ulkopuoliset tahot auttavat pitämään keskustelun niissä asioissa, jotka sopimuksen syntymisessä ovat olennaisia. Aviopuolisot voivat käydä pitkiä taisteluita muistoesineistä, kuten häälahjoista, joilla myöhemmin ei ehkä sittenkään ole niin suurta merkitystä. Sillä hetkellä ne symboloivat lähinnä sitä pettymyksen tunnetta, jonka avioliiton rikkoutuminen tuo tullessaan. Ulkopuolisen avustajan on helpompi ohjata keskustelu niihin asioihin, joista on pakko päästä sovintoon, kuten lasten huoltajuuteen tai osituksen sovitteluun ja löytämään niissä ratkaisu. Esimerkiksi se, miksi avioliitto on päättynyt, ei ole lopulta olennaista kun yritetään löytää ratkaisu lasten asioiden järjestämiseksi tulevaisuudessa.

Asianajajaa olisi hyvä konsultoida heti, eikä vasta sitten, kun sukset ovat lopullisesti ristissä. Usein lyhyt konsultaatio alussa maksaa itsensä monin verroin takaisin. Riitainen, pitkä ositus tai huoltoriita oikeudenkäynteineen maksaa useita tuhansia euroja, mutta se voidaan ehkä välttää, jos alusta saakka on selvää, mitkä ovat kummankin oikeudet. Siksi kannattaa mieluummin ottaa heti yhteyttä asianajajaan ja pyrkiä nopeasti sopimukseen kuin lähteä pitkittämään riitaa. Harva puoliso osaa tiivistää asiansa toiselle puolisolle siten, että keskustelun kohteena olisi ensinnäkin vain olennaiset asiat. Toinen ja suurempi ongelma tulee yleensä siitä, että monilta ihmisiltä puuttuu yksinkertaisesti tieto lain sisällöstä.

Asianajajan velvollisuus on edistää sovintoa. Kummankaan osapuolen elämää ei ole tarkoitus hankaloittaa, vaan päämääränä on päästä kaikkia tyydyttävään sopimukseen, jonka kanssa pystytään elämään jatkossakin. On hyvä muistaa, että pariskunta voi ottaa myös yhteisen avustajan, jonka kanssa voidaan tehdä yhdessä sopimukset sekä lasten asioista että omaisuuden jakamisesta. Asianajajan käyttäminen merkitsee sitä, että kaikkien osapuolten oikeusturvan toteutumisesta huolehditaan.

Avioehto - se hyödyllisin paperi pahan päivän varalle

Avioliiton solmimisella on useita merkittäviä oikeusvaikutuksia puolisoiden keskinäisessä suhteessa. Avioliiton aikana kumpikin puoliso omistaa sen, mikä on hänen nimissään tai hän on hankkinut. Avioliiton solmiminen ei muuta sitä, mikä on omaa ja mikä toisen. Mutta on muistettava, että täysi avio-oikeus kaikkeen toisen puolison omaisuuteen syntyy avioliiton solmimishetkellä. Toisin sanoen, avioeron sattuessa omaisuus on lain mukaan jaettava puolisoiden kesken tasan, myös perintönä tai lahjana saatu omaisuus, ennen avioliittoa saatu omaisuus, yksin toisen yritystoiminnasta saatu omaisuus, jopa kuolinpesäosuudet. 

 Melko harvoin kansalaisten oikeustajuun mahtuu se, että toisella puolisolla todella on avio-oikeus myös sellaiseen toisen puolison omistamaan omaisuuteen, jonka eteen hän ei ole tehnyt mitään.  Avio-oikeuden soveltamisella ei kuitenkaan ole rajoituksia: se ulottuu kaikkeen, mitä puolisot erikseen tai yhdessä omistavat. Avio-oikeuden perusteella avioliiton päättyessä varakkaampi puoliso maksaa toiselle tasinkoa sen verran, että kummallekin jää yhtä paljon omaisuutta. Ensin suoritetaan laskennallinen ositus (eli mitä kummankin puolison pitää saada, jotta omaisuus menee tasan) ja sen jälkeen reaalinen ositus (mitä tasingonmaksuvelvollinen tasinkona luovuttaa, jotta omaisuus menee tasan). 

 Mikä avioehto on? 

Avioehtosopimuksella avio-oikeus voidaan sulkea pois joko kokonaan tai osittain. Avioehdolla voidaan sulkea pois esimerkiksi yritysomaisuus tai perintönä, testamentilla tai lahjana saatu tai saatava omaisuus toiselta puolisolta. Avioehto voi olla ns. molemminpuolinen, mikä tarkoittaa sitä, että molemmille suodaan samat oikeudet. Toispuoleisesta avioehdosta on kysymys silloin, kun vain toiselle puolisolle annetaan avio-oikeus toisen omaisuuteen, joko kokonaan tai vain tietyiltä osin. Oikeusjärjestelmämme sopimusvapaudesta johtuen aviopuolisot voivat melko vapaasti päättää siitä, miten haluavat omaisuutensa tulevan jaetuksi mahdollisen avioeron sattuessa. 

Avio-oikeus toisen omaisuuteen ei tarkoita sitä, että puolet omasta omaisuudesta olisi annettava erossa pois, esim. 50% omissa nimissä olevasta kesämökistä. Usein ihmiset kuvittelevat, että kysymys on esinekohtaisesta jaosta. Näin ei ole, vaan osapuolella on aina oikeus suorittaa tasinko rahassa. 

Miksi avioehto kannattaa tehdä?

Nykypäivänä monet ajattelevat, että itse ansaittu raha, oma perintö, lahjat jne kuuluvat itselle.  Mikäli haluaa, että näin on myös avioeron jälkeen, on avioehto oltava. Vaikka osapuolet sinänsä voivat osittaa omaisuutensa kuten parhaaksi näkevät myös silloin, kun avioehtoa ei ole, noin 99% tapauksista vähemmän omistava puoliso tulee jossain vaiheessa esittämään ositusvaateen toista puolisoa kohtaan. Tällöin omaisuus on jaettava kuten aikaisemmin todettu, mikäli avioehtoa ei ole. 

 Avioehdon tekemistä voi siis vilpittömästi suositella sellaisissa tilanteissa, joissa jommalla kummalla puolisolla on esimerkiksi sellaista yritysomaisuutta, jota hän ei omista yksin. Sama koskee tilanteita, joissa toisella oli huomattavasti enemmän varallisuutta ennen avioliittoa, tai tulossa omaisuutta enemmän esimerkiksi perintönä. Tai huomattavasti parempi palkka. Ylipäätään tilanteissa, joissa puolisoiden yhteinen tahtotila on se, että toisen rahat ja omaisuus eivät ikäänkuin kuulu toiselle avioeron sattuessa, on avioehto suositeltavaa tehdä, kaiken varalta. Monesti erotilanteissa omat periaatteet tai toisen periaatteet joutuvat koetukselle ja silloin mikäli avioehtoa ei ole, jaetaan omaisuus avioliittolain pääsäännön mukaan jos jompikumpi näin vaatii.  

Milloin avioehto on tehtävä? 

Sääntö numero yksi kuuluu seuraavasti: avioehto on tehtävä ajoissa, kun välit ovat vielä hyvät. Avioehdon tekemistä ei pidä lykätä. Avioehtosopimus voidaan tehdä ennen avioliiton solmimista, mutta myös milloin tahansa sen aikana. 

 Usein käy niin, että ensin koohotetaan hääjärjestelyiden ympärillä, jolloin mielessä on lähinnä kaikki muut asiat paitsi avioehto. Sen jälkeen asia unohtuu, kun arki alkaa pyöriä ja tulee kaikenlaista muuta ja asiat ovat hyvin. Silloin avioehto usein jää tekemättä, ja katastrofi on käsillä myöhemmin kun ymmärretään, mikä merkitys sen puuttumisella on. Toista osapuolta ei voi pakottaa avioehdon tekemiseen, ja yleisesti ottaen melko moni ymmärtääkin tämänkaltaiseen ehdotukseen olla suostumatta, kun asia otetaan pöydälle 15 vuoden päästä naimisiinmenosta tilanteessa, jossa liitto vetelee viimeisiään. 

 Toisaalta kannattaa muistaa myös se, että aina avioehdon tekeminen ei ole omalta kannalta järkevää. Esimerkiksi tilanteessa, jossa toinen puoliso hoitaa 10 vuotta lapsia kotona käymättä tänä aikana töissä, voi kysyä mitä itselle jää, jos tulee avioero ja molemmat pitävät oman omaisuutensa. 

 Avioehtoon liittyy paljon sellaista, mitä ei haluta ajatella: ero, oma tai puolison kuolema, omien vanhempien kuolema. Joskus pelätään myös puolison reaktiota, koska joku voi ottaa avioehdosta puhumisen epäluottamuksen osoituksena. Tästä kaikesta huolimatta avioehto kannattaa hoitaa heti pois päiväjärjestyksestä ja muistaa se, että avioero on Suomessa hakemusasia, jota puoliso ei voi tehokkaasti vastustaa. Vaikka itse ”ei koskaan halua erota” toinen voi haluta joskus erota, niin käsittämättömältä kuin se voikin tuntua silloin kun on juuri menty naimisiin ja tämä asia pitäisi hoitaa.

Kuka voi tehdä avioehdon ja mitä mahdollinen riitely maksaa? 

 Avioehdon voi tietysti tehdä itsekin, vaikka ei omaisi mitään juridista koulutusta. Säästö on joitakin satasia per puoliso, perustapauksissa. Silloin ottaa riskin siitä, että on varmasti ymmärtänyt kaiken oikein, tullut ajatelleeksi kaikkia mahdollisia tilanteita ja että on muistanut avioehtosopimuksen olevan tiukan määrämuotoinen sopimus, jonka muotoseikkojen ohittaminen johtaa suoraan avioehdon pätemättömyyteen. Oliko kaikesta määrätty? Oliko keskenään ristiriitaisia sopimusehtoja? Mitä olikaan säädetty todistajien esteettömyydestä? Tajuttiinko sopimus päivätä? Muistettiinko kaikessa kiireessä vielä viedä avioehtosopimus rekisteröitäväksi maistraattiin? Jos sitä ei sieltä myöhemmin löydy, asian voi samantien unohtaa. 

Mikäli itse avioehtosopimuksessa on jotain omituista, alkaa riitely siitä, onko se ylipäätään pätevä, ja tämän jälkeen haetaan pesänjakaja käräjäoikeudesta asiaa selvittämään, mitä seuraa toimitusosituksen toimittaminen, jota asianosaisilla on mahdollisuus moittia käräjäoikeudessa tavallisena riita-asiana ja mahdollisesti jatkaa prosessia hovioikeudessa. Korkein oikeuskin on ratkaissut vuosien saatossa useita ositusriitakysymyksiä. Pointti on siinä, että riitely ositusprosessissa tulee huomattavasti kalliimmaksi kuin muutaman satasen säästö silloin, kun avioehdon voi antaa asianajajan tehtäväksi.  Keskimäärin kulut riita-asiassa käräjäoikeudessa ovat tätä nykyä noin 10.000,00 euron luokkaa. Maksettavaksi häviäjälle tulevat vielä vastapuolen kulut. Kannattaa myös huomioida, että mikään oikeusturvavakuutus ei korvaa yhteiselämän päättämistä koskevia riitoja ja valtion kustantaman oikeusavun voi saada vain, jos on siihen taloudellisista syistä oikeutettu ja silloin yksityisen puolen avustaja ei tule kyseeseen. 

Eli: avioehto kannattaa tehdä ajoissa ja sen tekeminen kannattaa antaa ammattilaisen hoidettavaksi.

Lapsen asuminen ja lähivanhemmuus - mitkä perusteet ratkaisevat oikeudessa?

Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain mukaan lapsen asumista koskeva asia ratkaistaan ennen kaikkea lapsen edun mukaisesti. Lapsen edun katsotaan toteutuvan parhaiten, kun ratkaisu vastaa hyvälle huollolle asetettuja tavoitteita. Näihin asioihin kuuluvat muun muassa lapsen tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin turvaaminen sekä lapsen hyvä hoito ja kasvatus.

Lapsen etu on laaja käsite, jota on yksittäistapauksessa haastavaa määritellä. Lapsen etu on myös asia, joka on huoltoriitaa ratkaisevan käräjätuomarin subjektiivinen näkemys. Lopulliseen ratkaisuun vaikuttaa useampi yksittäinen tekijä, joita voidaan painottaa eri tavoin riippuen siitä, miten käräjätuomari asian mieltää kokonaisuutena.

Oikeus molempiin vanhempiin nähdään lapsen tärkeimpänä oikeutena. Tämän vuoksi tuomioistuin tarkastelee ennen kaikkea sitä, kumpi vanhemmista kykenee tukemaan myönteistä suhdetta toiseen vanhempaan sekä muihin lapselle läheisiin ihmisiin.

Tasaväkisissä tilanteissa voidaan vedota myös vakiintuneisiin olosuhteisiin. Yleensä lapsen vakiintuneiden olosuhteiden ylläpitäminen katsotaan lapsen edun mukaiseksi ratkaisuksi ainakin silloin, kun asumisesta määrätään ensimmäistä kertaa eron jälkeen. Esimerkiksi tarha- tai koulupaikan, ystävyyssuhteiden ja harrastusten säilyminen voi olla merkittävämpi tekijä kuin se, kumman vanhemman luona lapsi asuu. Toisaalta vakiintuneidenkaan olosuhteiden säilyttäminen ei ole lapsen edun mukaista silloin, jos muut seikat puhuvat sen puolesta, että lapsen vakiintuneet olosuhteet tulisi muuttaa. 

Lapsen ja vanhemman välinen suhde on merkittävä tekijä lähihuoltajuutta ratkaistaessa.  Yhtenä perusteluna voidaankin käyttää lapsen omaa mielipidettä, joka tulee selvitetyksi ns. olosuhdeselvityksessä. Olosuhdeselvityksen tekevät sosiaaliviranomaiset käräjäoikeuden pyynnöstä. Toisaalta edes varttuneen lapsen mielipide ei ole ainoa ratkaiseva peruste. Jos kyse on aivan pienistä lapsista (0-3 vuotiaista) katsotaan usein, että ns. primäärivanhemmasta erottaminen ei ole lapsen edun mukaista. Ensisijaisena vanhempana näin pienten lasten kohdalla on toiminut usein äiti, mutta se voi tapauksesta riippuen olla myös isä.

Myös sillä on merkitystä, kumpi vanhempi on osallistunut aiemmin lapsen hoitamiseen. Vaikka toinen vanhempi ei olisi osallistunut lapsen hoitamiseen yhtä paljon kuin toinen vanhempi, tulee yksittäistapauksissa osaksi päätösharkintaa se, millainen merkitys tällaiselle seikalle tulee antaa, asumisratkaisu kun ulottuu aina tulevaisuuteen. Tämän vuoksi sille, kumpi ”on aina hoitanut kaiken” tulee antaa rajallinen merkitys ainakin niissä tapauksissa, joissa toinenkin vanhempi katsotaan sinänsä kykeneväksi hoitamaan samat asiat tulevaisuudessa. 

Asumiseen liittyvissä kysymyksissä kiinnitetään vielä erityistä huomiota siihen, että lapsella on turvallinen kasvuympäristö. Esimerkiksi vanhempi, jonka on osoitettu tekevän seksuaalista väkivaltaa tai muuta väkivaltaa lapselle, toiselle vanhemmalle tai muulle henkilölle, katsotaan yleensä olevan soveltumaton lähivanhemmaksi. Pelkkä väite toisen vanhemman väkivaltaisesta käyttäytymisestä ei ole riittäävää, jotta asumisratkaisua voitaisiin perustella suuntaan tai toiseen tällä perusteella. 

Myös vakavat mielenterveysongelmat ja päihdeongelmat saattavat olla este lähivanhemmuudelle. Kaikki mielenterveyden häiriöt, kuten erosta johtuva masennus, eivät kuitenkaan tee vanhempaa kykenemättömäksi lähihuoltajaksi. Jos molemmilla vanhemmilla on edellä mainittuja ongelmia, ratkaisevaa on ongelmien laatu ja se, kumpi on hakenut tai valmis hakemaan apua ongelmiinsa. 

Sen sijaan vanhemman sukupuolelle, korkealle koulutustasolle, yhteiskunnalliselle asemalle tai muulle itse vanhemmuudesta erilliselle seikalle ei tule antaa mitään merkitystä asumisesta määrättäessä.

Yllä olevasta tulee tehdä se johtopäätös, että asumisratkaisu ei ratkea yhden tai kahden seikan perusteella. Lopputulos riippuu siitä, millainen kokonaisuus asiasta muotoutuu ja miten asiaa ratkaiseva käräjätuomari lapsen edun toteutumisen arvioi. Huoltoriidoissa on tyypillistä se, että täysin saman tapauksen voi periaatteessa kaksi eri käräjätuomaria ratkaista kahdella eri tavalla varsinkin, jos kyse on keskenään tasavahvoista vanhemmista ja jolloin eroavaisuuksia joudutaan hakemalla hakemaan. Tämän vuoksi erityisesti huoltoriidoissa sopimisen tärkeys korostuu. Se on ennen kaikkea lapsen etu.